sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Alku

7.1.2016 sain pysäyttävän puhelun kesken työpäivän. Tämän päivän kohdalla puolittui minun ajanlaskuni elämässä. Aika ennen ja aika jälkeen... Onko sinulla hetki aikaa jutella, tiedusteltiin luurin toisessa päässä? Toki on, mikäs tässä avokonttorissa ollessa pohdin ääneen, mutta tohtorin neuvosta siirryin "hieman rauhallisempaan paikkaan".

Sain kuulla, että neulanäytteen tulos on positiivinen. 
Tohtori oli kovasti pahoillaan, sinulla on syöpä.

Yhtään järjellistä taikka järjetöntä kysymystä en osannut puhelimessa esittää vaikka siihen tilaisuus suotiinkin. Vastailin tohtorille yksittäisillä sanoilla, joista järki oli kaukana. Olen mielestäni aina ollut hieman jälkiviisas reagoimaan sukkelasti odottamattomiin, varsinkin negatiivisiin tilanteisiin ja tämä puhelu kyllä toi tämän, ei niin fiksun puolen itsestäni varsin hyvin esille.

Mitä tekee ihminen saatuaan juuri kuulla sairastavansa vakavaa sairautta, jossa eloonjäämistä mitataan prosenteilla (hyvillä sellaisilla tiedän, mutta se ei tuossa vaiheessa juurikaan lohduta)? Voiko siihen tilanteeseen valmistautua? Tuskin, sanoisin. Ihmisen mieli kun on kovin arvaamaton. 

Itse olen vahvasti ollut sitä mieltä, että tunnen itseni, mutta tämä tilanne oli niin vieras, että käyttäytymiseni ei noudattanut mitään ennalta tuntemaani kaavaa. En kerta kaikkiaan osannut valmistautua tilanteeseen, jossa minun pitää sopeutua hyväksymään näinkin vakava sairaus. En osannut ennakoida sitä pelon hallitsevaa otetta, joka nappaa kiinni välittömästi ja valtaa ajatukset niin voimakkaasti, ettei millekään muulle ole enää tilaa. Paras kuvaus pelon ja epätoivon tunteesta on mielestäni J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjoissa, joissa ankeuttajan suudelma imee suudellulta henkilöltä kaiken ilon ja toivon tunteen ja jättää jälkeensä vain kauhua ja epätoivoa. Siltä minusta sillä hetkellä tuntui.

Kirjoitan tätä tekstiä 24.1.2016. Minulla on ollut aikaa järjestellä ajatuksiani reilu kaksi viikkoa. Tässä ajassa olen käynyt kahdesti lisätutukimuksissa, tavannut työterveyslääkärin, ollut sairaslomalla sekä jutellut kahdesti psykologin kanssa. Kaiken tämän lisäksi olen siivonnut (välillä sairaalloisesti), jutellut ystävien kanssa (olen keskimäärin joka toinen päivä kertonut sairaudestani uudelle ihmiselle) ja kävellyt.

Asian ääneen kertomisen olen huomannut helpottavan minua vaikka se onkin ollut äärimmäisen vaikeaa ja jopa epämiellyttävää. Alussa sanoistani ei tahtonut saada itkun seasta selvää. Pelkän syöpä -sanan sanominen ääneen oli niin vaikeaa, että halusin kiertää sen käyttämällä erilaisia ilmaisuja. Ajan kanssa olen selvästi oppinut tämän, lieneekö taustalla myös jonkun asteinen hyväksyminen? Eilen kerroin ensimmäisen kerran asian ystävälleni puhelimessa ilman kyyneliä. Vaikeaa se oli, mutta onnistuin kuitenkin. 

Toinen minua helpottanut asia on kävely. Olen kävellyt lukemattoman määrän kilometrejä. Olen kävellyt yhdessä mieheni kanssa, yksin, yksin koiran kanssa, ystävän kanssa, lasten kanssa jne... Kävely on auttanut paljon. Suosittelen sitä lämpimästi. Kävellessä mieli lepää eikä ajatukset ahdista niin paljon kuin sohvan nurkassa. Kävellessä saa jotain konkreettista aikaiseksi ja kävelemiään reittejä voi hallita, syöpää ei. Vielä. 

Syöpääni minä en voi hallita enkä ennakoida, sillä minun kontrolli tämän asian suhteen on olematon. Tiedän (olen näin lukenut), että kontrollia ja aikataulua on varmasti tarjolla kun hoidot alkavat, mutta tässä lisätutukimusten sekaisessa välivaiheessa ei ole mitään konkreettista, mistä ottaa kiinni ja minkä perusteella elämää pitäisi osata elää suunnitelmista puhumattakaan. Pitää vain osata odottaa ja odottaa...

Aloitin tämän blogin nyt sen takia, että tiedän kävelyni rajottuvan tulevaisuudessa radikaalisti hoitojen takia ja ystävätkin, joille kertoa, loppuvat aikanaan. Blogini edustaa minulle keinoa käsitellä tunteitani ja kokemuksiani tämän matkan aikana siinäkin vaiheessa kun kävely ei välttämättä suju. Kirjoittaminen on muutenkin terapeuttista ja sen kautta voin käsitellä omaa maailmankuvaani hoidon eri vaiheissa. Samalla voin palata ajassa taaksepäin kun haluan muistella, mitä milloinkin olen tämän sairauden aikana ajatellut.

Tulen varmasti vielä tarkemmin kertomaan tästä odotuksen ajasta sekä pään sisällä tehdystä työstä tässä blogissa. Mutta tämä riittänee tänään. Huomenna menen töihin ja yritän leikkiä arkea muiden kanssa. Toivottavasti kestän, vielä olisi asioita järjestettävänä ennen 10.2.2016 tehtävää isoa leikkausta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti