Kirjoitustani edeltävänä päivänä minulla särki pää. Ei muuta. Ajattlein, että olen varmasti juonut liian vähän, sillä olin aika tavalla liikekannalla tuona tiistaina. No big deal, otin Buranan ja asia ratkaistu. Kirjoittaessani seuraavana aamuna, päänsäky tytkytti satunnaisesti taustalla, mutta en kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota, sillä vanhan kahviaddiktin aamukahvi vasta tekeytyi keittimessä. Kun päänsärky ei muutaman kupposen perään helpottanut, päin vastoin, huomasin hakeutuvani jälleen Buranapurkin välittömään läheisyyteen. Jostain sain kuitenkin idean soittaa omalle hoitajalleni ensin ja kysäistä noin yleisesti särkylääkkeistä ja sytoista yhtäaikaa. Hoitaja kyseli voinnit yleensä, sekä kuumeen. Kuumeen??? Ei minulla mitään kuumetta ole! Koskaan! Ja sovittiin, että jos päänsärky jatkuu vielä lääkkeen jälkeen niin pitää käydä näytillä. En siinä puhelimessa kehdannut sanoa, että moinen kuumeen mittaaminen ei ollut tullut edes mieleen! Kaivoin siis kiltisti mittarin esille ja kun se näytti 37,3 niin arvelin, että minun olisi parempi lähteä näytille. Ilman Buranaa.
Ajelin siis päivystykseen. Ihanan kanssasiskon kokemuksen perusteella osasin varautua ja pakkasin mukaan hammasharjan, padin ja laturin, ihan vaan varmuuden vuoksi. Hoitotarpeen arviossa virkaatekevän sairaanhoitajan pasmat meni sekaisin kun ilmoitin reippaalla äänellä henkilötunnukseni. Lieneekö ollut samaa vuosikertaa minun kanssa, sillä hän pyysi anteeksi jäätymistään. Olen kuulemma vaan niin kovin nuori rintasyöpäpotilaaksi. No shit! Mitä enemmän kuulen sitä hoitohenkilökunnan tai ylipäätänsä kenekään muunkan suusta (ja uskokaa, kuulen sitä todella paljon!) sitä enemmän alan itsekin ajatella sitä sen sijaan, että keskityn tämän paskataudin tappamiseen ja ajattelemaan elämää sen jälkeen. Pikku vinkki siis kaikille, tämä lause kannattaa yliviivata siltä listalta jos mietitte joskus, mitä sanoa syöpään sairastuneelle!
Eipä siinä nokka kauaa tuhissut, tuli siiro akuutille sisätaudeille lisäkokeisiin (niitä oli paaaaaljon!) odottelemaan tuomioita. Hassua oli pötkötellä pedissä edelleen 37,3 asteen "kuumeessa" ja hedarissa eli käytännössä terveenä kun ympärillä tapahtui vaikka ja mitä sydänpysähdyksiä tms. Ja meikäläistä mitattiin ja piikitettiin vähän väliä vaikka mielestäni siellä oli kyllä enemmän apua tarvitsevia kuin minä. No, totuus valkeni pian. Tohtori tuli varsin vakavalla naamalla kertomaan, että minut siirretään toisaalle odottamaan osastolle siirtoa. Se olikin varmasti ihan viisasta, sillä käytännössä minulla ei sillä hetkellä ollut vastustuskykyä oleenkaan. Neutrofiiliarvoni (joka mittaa vastustuskykyä) oli 0.13. Viitearvo näille on 1.5-6.7
Sairaalassa on aikaa ajatella...
Kirjoitan tätä nyt vietettyäni osastolla kolme yötä. Ainakin yksi on vielä tiedossa ja suunta eri mitattujen arvojen osalta on oikea. Kuumeeni nousi seuraavana päivänä suonen sisäisestä antibiotista ja kipulääkkeista huolimatta, samaten vatsani kipeytyi. Olin siis saanut infektion jonnekin, josta ensimmäinen oire oli tuo pääkipu. Olkaahan siis tarkkoina siskot. Neutropenia (tämä valkosoluton tilani) voi näemmä olla salakavala iskiessään. Onneksi pääsin hoitoon ajoissa, joten veriarvoni eivät valkosolujen neutrofiilejä lukuunottamatta olleet ehtineet vielä kovin vinksalleen. Näin ollen selviän mitä ilmeisimmin "vain" neljän yön oleskelulla.
Minulla on ollut hyvä olla täällä sairaalassa. Täällä pidetään HYVÄÄ huolta. En oikeastaan keksi mitään, mitä muttaisin tästä. Tosin on minulla ollut matkassa myös tuuria, sillä olen saanut olla omassa rauhassa koko tämän ajan. Vierelle pedille ei ole ollut tarvitsijaa tänä aikana.
Yksin olo onkin avannut mahdollisuuden ajatuksille. Olen nyt ehkä enemmän sinut itseni ja sairauteni kanssa kun tänne tullessani. Maailma ja arki pyörii ilman minuakin, kiitos siitä kuuluu minun miehelleni. Ja lapsilleni. Ja siskolleni ja ystävilleni. Mutta ennen kaikkea miehelleni. Hän suorittaa nyt uskomattoman raskasta roolia. Hän vaihtaa lennossa työntekijästä koti-isän tai -äidin rooliin. Hän hoitaa lasten harrastukset, lääkärit, koulut, ruuat, kaupat, pyykit... Koiranpennun, talon ja työt. Ihan muutamia nimetäkseni. Ja sen kaiken keskellä hän murehtii minun, vaimon vointia ja esittää vahvaa isän roolia lapsille, jotteivat he huolestuisi. Kuvitelkaa, miten monesta hänen pitää suoriutua ja hän tekee sen. Jaksamisensa äärirajoilla, mutta silti! En voi sanoin kuvata sitä tunnetta ja arvostusta, mitä miestäni kohtaan tunnen.
Jos tästä voisin jonkun viisuaden lohkaista ja antaa neuvon, mitä kannattaa tehdä kun kohtaa syöpäpotilaan ja hänen omaisia niin toivoisin kaikkien miettivän potilaan lisäksi sitä lähintä omaista, joka potilaalla on. Nimittäin juuri heidän taakka tässä sairaudessa on valtavin suuri. Minusta kyllä pidetään huolta ja minulta kysytään jaksamista, mutta minun suurimmalta tueltani, minun kivijalaltani, joka kannattelee tätä koko sirkusta, häneltä sitä ei kysytä. Hänen pitää vaan jaksaa kaikki tämä ja kaikki muukin. Mielestäni se on hieman nurinkurista koska arvatkaa mitä minulle käy jos kivijalkani sortuu... Eli jos joskus kohtaat syöpäpotilaan ja hänen omaisensa niin ole aidosti kiinnostunut myös puolisosta tai lapsesta tai serkusta tai kuka nyt onkaan potilaan kivijalka. Älkää unohtako heitä, sillä he tekevät myös korvaamattoman suuren työn potilaan paranemisen eteen.
Olkoon tämä kyynelillä maustettu blogitekstini terveiseni kotiin... Minä Rakastan, minä Arvostan... Me selviämme, yhdessä!
