Olen onnekas, näin on sanottu. Olen jopa voittanut Lotossa päävoiton. Minun Lotossani tosin arvottiin rahan sijasta elinvuosia. Osallistuin elämän lottoarvontaan sattumalta, muiden tutkimusten yhteydessä ja ihan vahingossa kohdalleni osui lääkäri, joka halusi tarkistaa myös vasemman rinnan vaikka pyyntö oli vain oikeaan. Täysosuma! Päävoitto minulle! Vai voittiko sen päävoiton ne kaikki muut, jotka eivät elämänsä aikana sairastu syöpään laisinkaan?
Missäkö olen onnekas? Mikä on minun lottovoittoni? Olen onnekas paitsi, että minun syöpäni löydettiin varhaisessa vaiheessa, mutta myös koska minulla on vain rintasyöpä. Siis vain rintasyöpä? Olen voittanut Loton jättipotissa, sillä minun "vain rintasyöpäni" löydettiin ajoissa ja vieläpä sattumalta? Totta sekin, mutta silti... Mitä onnekasta on sairastaua syöpään? Edes siihen "vain rintasyöpään"?
Olen miettinyt onneani tai epäonneani paljon. Se, kummaksi sitä kutsun, vaihtelee selkeästi fiiliksestä sekä fyysisestä terveydentilastani. Kun minuun sattuu, tunnen olevani epäonnekas. Jos taas kunto on hyvä, voi ajatusmaailmani olla täysin päinvastainen. Käytännössä saatan kertoa itselleni lisäksi myös muille, miten onnekas olin kun kasvaimeni löydettiin sattumalta ja syövän alkuvaiheessa ja jo muutaman tunnin kuluttua lähes loukkaantua jos minulle kerrotaan, miten onnekas olen ollut kun syöpä on löytynyt vahingossa ja aikasessa vaiheessa.
Olenko siis mielestäni ainoa oikeutettu ihminen tässä maailmassa kertomaan, miten hyvä tuuri minulla on ollut ja kaipaanko kenties sääliä? Kaipaanko sitä pahoittelevaa katsetta, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa? Katsetta, joka viestittää minulle, että sinäkin nuori, kahden lapsen äiti sairastat nyt sitä syöpää... Tiestikö muuten, että sinä olet liian nuori sairastamaan syöpää? Ja tiesitkö muuten vielä, että jos se uusii (ja koska olet niin nuori niin se ehtii uusimaan vielä monta kertaa...) niin sitten se oli siinä -katsetta? Ei, sitä katsetta en missään nimessä kaipaa. Sen katseen sijaan kaipaan lohdutuksen sanoja, joita rohkeat ihmiset ovat minulle uskaltaneet sanoa. Sanoja, jotka kertovat minulle, että vaikka nyt uinkin syvissä vesissä, ei niistä ole mahdotonta löytää pois. Vaikka tilanteeni onkin suoraan sanottuna ihan perseestä niin se voisi olla huonompikin.
Meillä ihmisillä on kerrassaan ihailtava tapa löytää lohdutuksen sanoja vaikeillakin hetkillä. Hetkillä, jolloin olisi huomattavasti kivempi ja turvallisempi kääntyä pois sanomatta sanaakaan ja juosta karkuun kaverin kurjaa kohtaloa. Sitä "vain rintasyöpää"-kohtaloa, joka voi koskettaa ketä tahansa. Myös meitä alle 35-vuotiaita, kahden lapsen äitejä, jotka elävät sitä tavallista elämää.
Olen todellisen iloinen teistä ystäväni ja sukulaiseni, joita minulla on ilmeisen paljon. Olen erityisen iloinen ja onnekas myös omasta miehestäni, joka on ottanut vastaan minun tuskani ja tasapainottomuuteni, jota ilman en selviäisi. Olen iloinen, että te ette ole juosseet karkuun vaan olette jaksaneet nähdä positiivisen puolen tässä asiassa. Siitäkin huolimatta, että olen välillä käyttäytynyt huonosti. Olen täysin ymmälläni ja ihmeissäni siitä, miten monta teitä on! Kiitos, todellakin kiitos, että olette olemassa!
Tämä kirjoitus on lähinnä minun omaa pohdintaa siitä, miksi minua välillä ärsyttää muiden oikeus vähätellä sairauttani. Onko se oikeasti vähättelyä vai kenties halua lohduttaa ystävää vaikealla hetkellä? Inhimillisyyttä. Onkohan kyse ennemminkin siitä, että minua sittenkin ärsyttää oma tapani vähätellä tilannetta? Heittää kaikki vitsiksi ja hokea itselleni, miten onnekas olen? Ehkäpä en ole vielä tajunnut kokonaisuutta. Tai sitten olen ja rintasyöpä ei ole tämän kummoisempi juttu! Tuohon jälkimmäiseen en kyllä usko itsekään. Rintasyöpä ei ole leikin asia. Se ei ole vain rintasyöpä, mutta totta on, että se on hyväennusteinen syöpä, varsinkin jos se havaitaan varhaisessa vaiheessa. Tosiasia on sekin, että kaikki eivät tästä selviä, mutta minun evääni ovat kyllä varsin hyvät tälle matkalle.
ps. Sain tänään patologin lopullisen vastauksen vartijaimusolmukkeista eli käytännössä siitä, onko syöpä levinnyt vai ei. Syöpäni ei ole levinnyt... Olen siis onnekas ja sitä myötä onnellinen!
tiistai 16. helmikuuta 2016
tiistai 9. helmikuuta 2016
Kotona!
Leikkauksesta on nyt kulunut neljä päivää, joista olen ollut kotona jo kolme.
Olen odottanut rauhallista hetkeä, jolloin kirjoittaa. Hetkeä, jolloin voin keskittyä vain ja ainoastaan siihen, mitä haluan leikkauksesta kirjoittaa. Nyt on se hetki ja selvästi vuorossa varsin arkista tekstiä ilman suurempia vertauskuvia tai kaunokirjallisuutta, sillä sitä se leikkaus mitä suurimmissa määrin oli.
Leikkauspäivän aamuna lähdimme sairaalalle ensimmäisiin tutkimuksiin, jotka oli aikataulutettu alkamaan klo 8.00. Aikataulu piti varsin hyvin paikkaansa ja jo 8.30 säiteilin ja suorastaan hehkuin rintaani ja syöpääni ruiskutetun isotoopin ansioista. Lääkärin ruistkuttaessa isotooppia, loin vielä viimeisen silmäyksen ultran kautta rinnassani piilottelevalle syöpäläiselle ja näytin sille mielessäni varsin rumaa sormea.
Isotoopin pitää antaa vaikuttaa muutaman tunnin ennen varsinaista kuvausta, jolla etsitään yksillöllisiä vartijaimusolmukkeita. Vartijaimusolmukkeet merkataan varsinaista leikkausta varten, jotta kirurgi tietää, mistä leikkauksen aikana otettava pikatestin näyte tulee ottaa. Ne ovat niitä nimensämukaisia vartijoita, jonne syövän katsotaan ensimmäiseksi leviävän jos on levitäkseen ja pikatestin tulos määrää itse leikkauksen varsinaisen koon ja keston. Siinäpä muutama fakta tähän väliin. Odotusaika isotooppiaineen ruiskutuksen ja itse kuvauksen välissä (kuvaus oli klo 11.00) oli varsin pitkä ottaen huomioon, että en saanut syödä taikka juoda mitään iltapäivällä tehtävän leikkauksen takia. Odottaminen, mihin ei liity syömistä taikka juomista on itse asiassa aika haasteellista. Ratkaisimme asian mieheni kanssa siirtymällä lähi Prismaan maleksimaan kun ilma ulkona ei suosinut kävelyä. Itse kuvaus oli hieman etuajassa ja varsin nopea sekä täysin kivuton toimenpide. Vartijoita löytyi kaksi ja ne sijaitsivat lähes tulkoon kainalossa, tyypillinen ja hyvä paikka vartijoille, näin kerrottiin.
Kuvauksen jälkeen kävelin päiväkirurgiselle osastolle, jonne saavuin reilusti etuajassa. Aika leikkaukseen minulle oli varattu klo 12.00. Tässä vaiheessa saattelin mieheni autolle ja jatkoin matkaani yksin. En tosin kauaa, sillä osastolla odoteltiinkin minua saapuvaksi ja kaikki eteni varsin nopeasti. Klo 12.15 olin jo umpiunessa... Itse leikkauksestahan en osaa mitään kertoa, mutta kuuleman mukaan se meni oikein hyvin.
Heräämössä olikin sitten omituinen fiilis ja ensimmäinen asia mielessä oli tietysti vartijaimusolmukkeista otetun testin tulos... Puhtaat! Jihaa!!! EiVoiOllaTotta!!! Tunne oli sanoinkuvaamaton! Tämä varsin positiivinen uutinen sai aikaan varsin voimakkaita helpotuksen tunteita, mutta niistäkin selvittiin sähköpeitolla (syövän aikana olen huomannut, että palelen ja tärisen aina ihan järkyttävästi kun saan isoja uutisia) sekä mukavasti rauhoittavalla kipulääkkeellä. Tärkeintä siinä hetkessä tuntui olevan se, että ehdin laittamaan sekä lapsille että miehelleni viestiä tilanteestani mahdollisimman nopeasti. Ja siihen sain myös luvan.
Kotiin pääsin suunnitellusti lauantaina 6.2. Kaikki meni siis hyvin. Ja kyllä se on totta, itse leikkaus on kokemus, joka helpottaa tässä sairaudessa. Sen jälkeen muistinikin on pikkuhiljaa alkanut toimia ja reksiteröidä asioita. Muistan jopa eilisen, mihin en viikko sitten vielä kyennyt. Nyt on aikaa...
Olen odottanut rauhallista hetkeä, jolloin kirjoittaa. Hetkeä, jolloin voin keskittyä vain ja ainoastaan siihen, mitä haluan leikkauksesta kirjoittaa. Nyt on se hetki ja selvästi vuorossa varsin arkista tekstiä ilman suurempia vertauskuvia tai kaunokirjallisuutta, sillä sitä se leikkaus mitä suurimmissa määrin oli.
Leikkauspäivän aamuna lähdimme sairaalalle ensimmäisiin tutkimuksiin, jotka oli aikataulutettu alkamaan klo 8.00. Aikataulu piti varsin hyvin paikkaansa ja jo 8.30 säiteilin ja suorastaan hehkuin rintaani ja syöpääni ruiskutetun isotoopin ansioista. Lääkärin ruistkuttaessa isotooppia, loin vielä viimeisen silmäyksen ultran kautta rinnassani piilottelevalle syöpäläiselle ja näytin sille mielessäni varsin rumaa sormea.
Isotoopin pitää antaa vaikuttaa muutaman tunnin ennen varsinaista kuvausta, jolla etsitään yksillöllisiä vartijaimusolmukkeita. Vartijaimusolmukkeet merkataan varsinaista leikkausta varten, jotta kirurgi tietää, mistä leikkauksen aikana otettava pikatestin näyte tulee ottaa. Ne ovat niitä nimensämukaisia vartijoita, jonne syövän katsotaan ensimmäiseksi leviävän jos on levitäkseen ja pikatestin tulos määrää itse leikkauksen varsinaisen koon ja keston. Siinäpä muutama fakta tähän väliin. Odotusaika isotooppiaineen ruiskutuksen ja itse kuvauksen välissä (kuvaus oli klo 11.00) oli varsin pitkä ottaen huomioon, että en saanut syödä taikka juoda mitään iltapäivällä tehtävän leikkauksen takia. Odottaminen, mihin ei liity syömistä taikka juomista on itse asiassa aika haasteellista. Ratkaisimme asian mieheni kanssa siirtymällä lähi Prismaan maleksimaan kun ilma ulkona ei suosinut kävelyä. Itse kuvaus oli hieman etuajassa ja varsin nopea sekä täysin kivuton toimenpide. Vartijoita löytyi kaksi ja ne sijaitsivat lähes tulkoon kainalossa, tyypillinen ja hyvä paikka vartijoille, näin kerrottiin.
Kuvauksen jälkeen kävelin päiväkirurgiselle osastolle, jonne saavuin reilusti etuajassa. Aika leikkaukseen minulle oli varattu klo 12.00. Tässä vaiheessa saattelin mieheni autolle ja jatkoin matkaani yksin. En tosin kauaa, sillä osastolla odoteltiinkin minua saapuvaksi ja kaikki eteni varsin nopeasti. Klo 12.15 olin jo umpiunessa... Itse leikkauksestahan en osaa mitään kertoa, mutta kuuleman mukaan se meni oikein hyvin.
Heräämössä olikin sitten omituinen fiilis ja ensimmäinen asia mielessä oli tietysti vartijaimusolmukkeista otetun testin tulos... Puhtaat! Jihaa!!! EiVoiOllaTotta!!! Tunne oli sanoinkuvaamaton! Tämä varsin positiivinen uutinen sai aikaan varsin voimakkaita helpotuksen tunteita, mutta niistäkin selvittiin sähköpeitolla (syövän aikana olen huomannut, että palelen ja tärisen aina ihan järkyttävästi kun saan isoja uutisia) sekä mukavasti rauhoittavalla kipulääkkeellä. Tärkeintä siinä hetkessä tuntui olevan se, että ehdin laittamaan sekä lapsille että miehelleni viestiä tilanteestani mahdollisimman nopeasti. Ja siihen sain myös luvan.
Kotiin pääsin suunnitellusti lauantaina 6.2. Kaikki meni siis hyvin. Ja kyllä se on totta, itse leikkaus on kokemus, joka helpottaa tässä sairaudessa. Sen jälkeen muistinikin on pikkuhiljaa alkanut toimia ja reksiteröidä asioita. Muistan jopa eilisen, mihin en viikko sitten vielä kyennyt. Nyt on aikaa...
maanantai 1. helmikuuta 2016
Yön ääniä
Tänä yönä uni loppui kesken ensimmäistä kertaa. On siis aika kuunnella öisiä ääniä.
Ilokseni huomasin, että meidän perheen yön äänet koostuu elämästä (ja eläimistä). Pikkuneiti tassutteli päästämään kissan ulos, joka reagoi lähestyvään kevääseen (kyllä, kevään ensimerkit ovat ilmassa kun meidän kissa pyytää aamuyöstä ulos). Perheemme uudella tulokkaalla, 14 viikkosella koiranpennulla oli hänelläkin asiaa pihamaalle, joten minä otin sen hoitaakseni.
Tämän jälkeen ei uni enää tullut. Normaalisti, aikana ennen diagnoosia tämä olisi rasittanut minua suuresti, mutta ei enää.
Vielä hetken ennen työpäivää, joka kohdallani on kolmanneksi viimeinen ennen sairaslomaa, minulla on aikaa ajatella.
Ilokseni huomaan, että minun sisäiset yön äänet, ajatukset, ovat päässeet pois pelon kierteestä.
Olen ajoittain ollut niin peloissani ja eksynyt oman pääni sisään, etten ole löytänyt pelon kehästä pois. Nyt olen.
Vaikka leikkaus ja sen jatkot (eli jatkohoidot) jännittävätkin, en enää koe niitä liian isona, sietämättömänä möykkynä, joista ei voi selvitä. Pelon ja epätoivon sijaan huomaan toteavani itselleni, että minä selviän tästä. Itse asiassa, tuokaa vastaani mitä tahansa, kyllä minä hoidan (tai käytännössä joku muu, mutta minä kestän)! Se suurinkaan peikko, sytopeikko, ei enää istu niin tukevasti olkapäälläni, ettenkö jaksaisi sen kanssa kulkea jos jatkot niin vaatii.
Tämä pelkomössön palastelu tähän pisteeseen on lähes neljän viikon tulos, josta en muista juuri mitään. Tuskin tätä aikaa tulen koskaan muistelemaan lämmöllä tai millään muullakaan positiivisella tavalla. Kaipaamaankaan tätä tuskin tulen. Mutta se on eletty. Minulla ei ole ollut vaihtoehtoa valita, elänkö tämän hetken vai en. Jos olisi, en sitä valitsisi.
Joka tapauksessa perjantain leikkauksesta kääntyy jälleen uusi sivu elämäni aikakirjassa ja tällä hetkellä en mitään muuta odota yhtä paljon kuin sitä! Sen jälkeen minulla on enemmän aikaa yön äänille, jotka ilokseni tänä yönä totesin olevan pelon sijaan elämää täynnä :-)
Ilokseni huomasin, että meidän perheen yön äänet koostuu elämästä (ja eläimistä). Pikkuneiti tassutteli päästämään kissan ulos, joka reagoi lähestyvään kevääseen (kyllä, kevään ensimerkit ovat ilmassa kun meidän kissa pyytää aamuyöstä ulos). Perheemme uudella tulokkaalla, 14 viikkosella koiranpennulla oli hänelläkin asiaa pihamaalle, joten minä otin sen hoitaakseni.
Tämän jälkeen ei uni enää tullut. Normaalisti, aikana ennen diagnoosia tämä olisi rasittanut minua suuresti, mutta ei enää.
Vielä hetken ennen työpäivää, joka kohdallani on kolmanneksi viimeinen ennen sairaslomaa, minulla on aikaa ajatella.
Ilokseni huomaan, että minun sisäiset yön äänet, ajatukset, ovat päässeet pois pelon kierteestä.
Olen ajoittain ollut niin peloissani ja eksynyt oman pääni sisään, etten ole löytänyt pelon kehästä pois. Nyt olen.
Vaikka leikkaus ja sen jatkot (eli jatkohoidot) jännittävätkin, en enää koe niitä liian isona, sietämättömänä möykkynä, joista ei voi selvitä. Pelon ja epätoivon sijaan huomaan toteavani itselleni, että minä selviän tästä. Itse asiassa, tuokaa vastaani mitä tahansa, kyllä minä hoidan (tai käytännössä joku muu, mutta minä kestän)! Se suurinkaan peikko, sytopeikko, ei enää istu niin tukevasti olkapäälläni, ettenkö jaksaisi sen kanssa kulkea jos jatkot niin vaatii.
Tämä pelkomössön palastelu tähän pisteeseen on lähes neljän viikon tulos, josta en muista juuri mitään. Tuskin tätä aikaa tulen koskaan muistelemaan lämmöllä tai millään muullakaan positiivisella tavalla. Kaipaamaankaan tätä tuskin tulen. Mutta se on eletty. Minulla ei ole ollut vaihtoehtoa valita, elänkö tämän hetken vai en. Jos olisi, en sitä valitsisi.
Joka tapauksessa perjantain leikkauksesta kääntyy jälleen uusi sivu elämäni aikakirjassa ja tällä hetkellä en mitään muuta odota yhtä paljon kuin sitä! Sen jälkeen minulla on enemmän aikaa yön äänille, jotka ilokseni tänä yönä totesin olevan pelon sijaan elämää täynnä :-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)