CEF eli sylkofosfamidin, epirubisiinin ja 5-fluorourasiinin yhdistelmähoito on ehkä tähän astisen elämäni yksi päräyttävimmistä kokemuksista. Mitään kovin positiivista kerrottavaa minulla ei siitä ole. En oikein ole itse vielä selvillä siitä, miten tähän hoitoon suhtautuisin. Ainakin se vei tajun... Kirjaimellisesti. Hoitoa seuraavina kahtena vuorokautena voin liiottelematta sanoa, että olin hereillä yhteensä max 10 tuntia. Huono olo pysyi lääkkeillä kurissa kunhan ne muisti ottaa. Aivot jäi kyllä syöpäosaston penkille kun sieltä läksin ja heti ensitöikseni missasin ekan pahoinvointilääkkeen tiputuspäivänä. Ja olo oli kyllä sen mukainen. Mutta tosiaan, hoidosta selvisi kunhan muisti syödä säännöllisesti (itselleni ei maistunut mikään makea), juoda paljon (vichy ei maistunut, vain vesi) ja ottaa lääkkeet (tässä auttoi mies, sillä minähän nukuin koko ajan). Ensi kerralla meinaan kyllä keskustella lääkärin kanssa josko jotain helpotusta olisi tarjolla. Kerron vaihtoehdoista kunhan kuulen ne. Jonkun lähtemättömän jäljen hoito on kuitenkin minuun jättänyt, sillä oli pakko kääntää katse pois tänään kun edessä olevan auton reksiteri alkoi kirjainyhdistelmällä CEF.
Yksi asia (mikä ei mitenkään liity lääkkeisiin) mitä huomaan pohtineeni lähiaikoina, ansaitsee nyt palstatilaa blogistani. Nimittäin ihmisen sietokyvyn rajallisuus. Välillä tuntuu, ettei ole mitään rajaa siinä, mitä jotkut ihmiset elämässään joutuu kohtaamaan. Ehkä puhun itsestäni tai sitten en. En ole oikein selvittänyt tätäkään asiaa vielä itselleni. Ehkäpä kirjoittaminen taas avaa tätä sisäistä solmuani. Olen kyllä vanhvasti sitä mieltä, että olisin ilman tätä paskatautiakin ollut ihan hyvä ihminen. Luulin jo käyneeni elämäni oppikoulusta leijonanosan, mutta jouduin kertaamaan.
Tämä sairaus on tuonut minulle näkökulmaa siihen miten suhtaudun paitsi asioihin niin ennenkaikkea ihmisiin. Olen saanut tutustua ihmisiin, joiden kohdalla voin puhtaalla omalla tunnolla todeta, että elämä ei ole reilua. Piste. Joidenkin kohdalla sanonta "elämä antaa sen mitä jaksaa kantaa" on suorastaan pilkkaamista. Elämä ei aina ole reilua eikä sitä kannata siltä olettaa. Muuten kusettaa muita ja itseään. Tosiasia on se, että joillekin nyt vaan kävi huonompi tuuri kun kortteja jaettiin ja toiset ratsastaa jokerin turvin elämänsä läpi varsin kivuttomasti. Eikä siinä ole mitään pahaa, sillä huolettomuus ja onnellisuus on sitä, mitä me kaikki havittelemme. Jos voi niin miksei?
Ehkä siis tarvitsen tämän kokemuksen, tämän loppuelämän piinan muuttamaan jotain käsitystä tai näkemyksiäni elämästä? Ei, en minä siihen usko. Tämä vaan väkisin muuttaa minua, halusin tai en. Ehkä muutos tuo mukanaan myös hyvää (edelleen irtisanoudun jyrkästi ihmisistä, jotka pitävät syöpää elmänstä parhaana juttuna, joka pelasti heidät).
Ajatukseni on pyörinyt tämän blogitekstin ympärillä nyt pari vuorokautta, jonka aikana olen teksitiäni myös kirjoittanut. Olen tullut siihen tulokseen, että jatkossa kanavoin yhä enemmän oman energiani asioihin ja ihmisiin, jotka tuottavat minulle ja läheisilleni positiivisia asioita ja tunteita. Aitoja sellaisia. Puhun sydämestäni kun sanon, että hyväksyn myös helpommin sen, että elämä ei aina ole reilua. Taakka ei jakaudu tasan ja oma osansa pitää hyväksyä. Ilman hyväksyntää ei voi päästä eteenpäin. Ja se eteenpäin pääseminen on taas avaimeni tasapainoiseen tulevaisuuteen.
Olenko sitten sietokykyni äärirajoilla? En ole. Taistelutahtoni ei ehkä ole yhtä agressiivinen kuin talvella, mutta vahvempi kuitenkin. Ajatukseni siirtyvät nyt enemmän ja enemmän aikaan sytojen jälkeen, onhan puoliväli jo ylitetty. Ja voi miten ihana palkinto minua odottaa syyskuussa, eilen nimittäin julkistettiin siskopäivien päivämäärä 17.9.2016. Saatan jo nähdä itseni jakamassa tätä matkaa kymmenien vertaisten kanssa, matkaa, jolle kukaan ei tahtonut.
Hyvää juhannusta!