Kotona!

Leikkauksesta on nyt kulunut neljä päivää, joista olen ollut kotona jo kolme.

Olen odottanut rauhallista hetkeä, jolloin kirjoittaa. Hetkeä, jolloin voin keskittyä vain ja ainoastaan siihen, mitä haluan leikkauksesta kirjoittaa. Nyt on se hetki ja selvästi vuorossa varsin arkista tekstiä ilman suurempia vertauskuvia tai kaunokirjallisuutta, sillä sitä se leikkaus mitä suurimmissa määrin oli.

Leikkauspäivän aamuna lähdimme sairaalalle ensimmäisiin tutkimuksiin, jotka oli aikataulutettu alkamaan klo 8.00. Aikataulu piti varsin hyvin paikkaansa ja jo 8.30 säiteilin ja suorastaan hehkuin rintaani ja syöpääni ruiskutetun isotoopin ansioista. Lääkärin ruistkuttaessa isotooppia, loin vielä viimeisen silmäyksen ultran kautta rinnassani piilottelevalle syöpäläiselle ja näytin sille mielessäni varsin rumaa sormea.

Isotoopin pitää antaa vaikuttaa muutaman tunnin ennen varsinaista kuvausta, jolla etsitään yksillöllisiä vartijaimusolmukkeita. Vartijaimusolmukkeet merkataan varsinaista leikkausta varten, jotta kirurgi tietää, mistä leikkauksen aikana otettava pikatestin näyte tulee ottaa. Ne ovat niitä nimensämukaisia vartijoita, jonne syövän katsotaan ensimmäiseksi leviävän jos on levitäkseen ja pikatestin tulos määrää itse leikkauksen varsinaisen koon ja keston. Siinäpä muutama fakta tähän väliin. Odotusaika isotooppiaineen ruiskutuksen ja itse kuvauksen välissä (kuvaus oli klo 11.00) oli varsin pitkä ottaen huomioon, että en saanut syödä taikka juoda mitään iltapäivällä tehtävän leikkauksen takia. Odottaminen, mihin ei liity syömistä taikka juomista on itse asiassa aika haasteellista. Ratkaisimme asian mieheni kanssa siirtymällä lähi Prismaan maleksimaan kun ilma ulkona ei suosinut kävelyä. Itse kuvaus oli hieman etuajassa ja varsin nopea sekä täysin kivuton toimenpide. Vartijoita löytyi kaksi ja ne sijaitsivat lähes tulkoon kainalossa, tyypillinen ja hyvä paikka vartijoille, näin kerrottiin.

Kuvauksen jälkeen kävelin päiväkirurgiselle osastolle, jonne saavuin reilusti etuajassa. Aika leikkaukseen minulle oli varattu klo 12.00. Tässä vaiheessa saattelin mieheni autolle ja jatkoin matkaani yksin. En tosin kauaa, sillä osastolla odoteltiinkin minua saapuvaksi ja kaikki eteni varsin nopeasti. Klo 12.15 olin jo umpiunessa... Itse leikkauksestahan en osaa mitään kertoa, mutta kuuleman mukaan se meni oikein hyvin.

Heräämössä olikin sitten omituinen fiilis ja ensimmäinen asia mielessä oli tietysti vartijaimusolmukkeista otetun testin tulos... Puhtaat! Jihaa!!! EiVoiOllaTotta!!! Tunne oli sanoinkuvaamaton! Tämä varsin positiivinen uutinen sai aikaan varsin voimakkaita helpotuksen tunteita, mutta niistäkin selvittiin sähköpeitolla (syövän aikana olen huomannut, että palelen ja tärisen aina ihan järkyttävästi kun saan isoja uutisia) sekä mukavasti rauhoittavalla kipulääkkeellä. Tärkeintä siinä hetkessä tuntui olevan se, että ehdin laittamaan sekä lapsille että miehelleni viestiä tilanteestani mahdollisimman nopeasti. Ja siihen sain myös luvan.

Kotiin pääsin suunnitellusti lauantaina 6.2. Kaikki meni siis hyvin. Ja kyllä se on totta, itse leikkaus on kokemus, joka helpottaa tässä sairaudessa. Sen jälkeen muistinikin on pikkuhiljaa alkanut toimia ja reksiteröidä asioita. Muistan jopa eilisen, mihin en viikko sitten vielä kyennyt. Nyt on aikaa...