Tänä yönä uni loppui kesken ensimmäistä kertaa. On siis aika kuunnella öisiä ääniä.
Ilokseni huomasin, että meidän perheen yön äänet koostuu elämästä (ja eläimistä). Pikkuneiti tassutteli päästämään kissan ulos, joka reagoi lähestyvään kevääseen (kyllä, kevään ensimerkit ovat ilmassa kun meidän kissa pyytää aamuyöstä ulos). Perheemme uudella tulokkaalla, 14 viikkosella koiranpennulla oli hänelläkin asiaa pihamaalle, joten minä otin sen hoitaakseni.
Tämän jälkeen ei uni enää tullut. Normaalisti, aikana ennen diagnoosia tämä olisi rasittanut minua suuresti, mutta ei enää.
Vielä hetken ennen työpäivää, joka kohdallani on kolmanneksi viimeinen ennen sairaslomaa, minulla on aikaa ajatella.
Ilokseni huomaan, että minun sisäiset yön äänet, ajatukset, ovat päässeet pois pelon kierteestä.
Olen ajoittain ollut niin peloissani ja eksynyt oman pääni sisään, etten ole löytänyt pelon kehästä pois. Nyt olen.
Vaikka leikkaus ja sen jatkot (eli jatkohoidot) jännittävätkin, en enää koe niitä liian isona, sietämättömänä möykkynä, joista ei voi selvitä. Pelon ja epätoivon sijaan huomaan toteavani itselleni, että minä selviän tästä. Itse asiassa, tuokaa vastaani mitä tahansa, kyllä minä hoidan (tai käytännössä joku muu, mutta minä kestän)! Se suurinkaan peikko, sytopeikko, ei enää istu niin tukevasti olkapäälläni, ettenkö jaksaisi sen kanssa kulkea jos jatkot niin vaatii.
Tämä pelkomössön palastelu tähän pisteeseen on lähes neljän viikon tulos, josta en muista juuri mitään. Tuskin tätä aikaa tulen koskaan muistelemaan lämmöllä tai millään muullakaan positiivisella tavalla. Kaipaamaankaan tätä tuskin tulen. Mutta se on eletty. Minulla ei ole ollut vaihtoehtoa valita, elänkö tämän hetken vai en. Jos olisi, en sitä valitsisi.
Joka tapauksessa perjantain leikkauksesta kääntyy jälleen uusi sivu elämäni aikakirjassa ja tällä hetkellä en mitään muuta odota yhtä paljon kuin sitä! Sen jälkeen minulla on enemmän aikaa yön äänille, jotka ilokseni tänä yönä totesin olevan pelon sijaan elämää täynnä :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti