sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Voihan Väsymys!

On ollut vaikea viikko. Sen huomaa myös blogiaktiivisuudestani. Toivon, että saan nyt oksennettua loput tästä ähkystä ulos kirjoituksen muodossa ja että sen jälkeen helpottaa.

Viikko sitten touhusin kotihommia, pesin lattioita, lenkkeilin ulkona ja odottelin uutta leikkausta reippain mielin. Jotain kuitenkin muuttui tiistaina leikkauksen möytä ja pelko otti taas tiukemman otteen ajatuksistani, jotka ovatkin olleen lähes koko syöpätaipaleeni yllättävän positiivisia alun järkytystä lukuun ottamatta.

Oikeastaan mikään ei ole muuttunut ja kuitenkin kaikki on muuttunut. On vaikea löytää jotain konkreettista muuutosta, mutta olen ollut tavattoman väsynyt ja olen sitä edelleen.

Väsymys onkin veikeä juttu, sillä sitä voi olla hyvin eriasteista ja erilaista. Väsymys voi olla fyysistä, mitä olen ollutkin, Olen nukkunut tavattoman pitkiä öitä eikä unen tarpeelle tunnu näkyvän loppua. Voin täysin ongelmitta jatkaa uniani oikeastaan milloin ja missä vain. Toisaalta tämä kyky on ihan tervetullut viime kuukausien unettomien aamuöiden jälkeen. Hieman se on kyllä häiritsevä, sillä välillä en saa aivojani hereille vaikka olen fyysisesti hereillä. Väsyn myös mitättömän pienistä asioista lähes totaalisesti.

Väsymys pistää siis kropan lisäksi aivot säästöliekille, joka vaikuttaa selvästikin minun kykyyni ymmärtää tai keskustella asioista. Lisäksi se tuntuu taas nakertavan muistiani eli elän taas tilassa, jossa eilispäivän tapahtumat ovat minulle täyttä hepreaa (tämän kohdan kuitenkin ilokseni huomaan paranevan päivä päivältä).

Kolmas ja uusi asia, miten huomaan sen vaikuttavan on hermot, äkkipikaisuus ja kyky hillitä itseäni. Olen välillä ollut täysin vieras ihminen itsellenikin tämän viikon aikana! En kertakaikkiaan löydä järjellistä selitystä muutamiin asioihin, mihin ja miten olen kuluneen viikon aikana ragoinut. Joten pyydän siitä anteeksi niiltä, jotka ovat joutuneet tämän kohteeksi. Vielä kun muistaisi, ketkä kaikki...

Ja vieläpä neljännen asian löydän kun oikein alan tonkimaan mieleni sopukoita (jep, kirjoittaminen auttaa!!!). Väsymys on vaikuttanut kykyyni hyväksyä todellisuutta, jota en siis vieläkään halua hyväksyä. Olen tämän viikon aikana ollut kauhuissani, peloissani ja järkyttynyt enemmän kuin pitkään aikaan omasta sairastumisestani. Olen tuntenut kauhua, joka salpaa hengityksen ja selvästi vaikuttaa kykyyni arvioida tilannettani realistisesti. Olen maalannut niin monta sysimustaa pirua seinälle, että meiltä loppuu talosta seinät kesken ja minulta maali. Olen alentunut säälimään itseäni oikein urakalla ja uskonut omia "mukatotuuksiani" siitä, että tiedän, etten selviä. Mistähän minäkin voin sen tietää? Mutta tosiaan, näin alas voi näköjään vajota kun nuppi ei niin sanotusti pelitä kunnolla ja ajatus on syövän, tämän katalan sairauden täyttämä. 

Nyt otan siis itseäni niskasta kiinni ja tsemppaan aivoni uuteen moodiin. Kaivan sen tutun taistelutahtoni esille ja kenties myös alkuvuodesta käyttämäni psykologin puhelinnumeron ;-) En ole tässä yksin, kukaan meistä ei ole niin miksi pitäisi uskotella itselleen niin? Apua on tarjolla ja sitä kannattaa ottaa vastaan. On tukea ja on vertaistukea, se kaikki on korvaamattoman arvokasta. 

Muutama sana vertaistuesta vielä Siskoseni. Olette uskomattoman tärkeitä ja erottamaton osa elämääni jo nyt. Tämä tauti pistää meidät kovan eteen, välillä niin kovan, että paha lopulta voittaa. Mutta kuten tiedämme, yleensä voittajina selviämme me. Ja meillä on ihania suojelusenkeleitä peukuttamassa meidän selviämisen puolesta, nyt taas yksi enemmän... 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti