Missä on pelkopeikko? -Täällähän minä!!!

Eipä ole kuulkaa pelkopeikkoa viime viikkoina pahemmin tarvinnut etsiskellä. Tuossa se hönkii niskaan, istuu tukevasti oikealla olkapäälläni (oikeesti, tunnen sen fyysisesti panolastina oikealla olkapäällä, mitähän sekin tarkoittaa...?) ja vaikka kuinka huiskin sitä menemään niin ei se mene minnekään. Tyhmä pelkopeikko!

Minun pelkopeikko on noin 15cm korkea, hieman trollin (jos joku muistaa ne muoviset peikot, joilla oli värikäs tukka aikanaan) näköinen otus, jonka kasvoilla on ikikurinen, hieman irvaileva ilme. Se vahtii jokaista ajatustani ja pyrkii leikkaamaan väliin aina tilaisuuden tullen. Viime aikoina se on ollut kovin riehakkaalla tuulella ja tunkenut mieleeni mitä pelottavimpia skenaarioita tulevaisuudestani. Tosin kuolemalla se ei ole enää niin paljon uhkaillut kuin vielä hetki sitten. Mutta uskon, että se säilyttää kuolemakorttiaan vielä tukevasti näkymättömien housujensa taskussa ja ottaa sen esiin tarpeen tullen. Ihan vaikka vaan kiusakseen.

Pelkopeikkoni sai kyytiä eilen kun tieto onnistuneesta kakkosleikkauksesta tuli. Hah, Minä 100, peikko 0! Enää se ei voi peloitella minua siitä, miten vaikeaa kolmannesta leikkauksesta on toipua kun toinenkin otti voimille. Tai miten haavat kestää parantua kun toisenkin haavat paranee hitaammin (sain muuten eilen uudet tikit kakkoshaavaan, se kun ei meinaa umpeutua millään). Ja miten minulle määrätyt hoidot eivät ala ikinä, eivät ainakaan ennen kesää. 

Mutta ei hätää, pelkopeikko ei suinkaan lannistu vaan on jo jonkin aikaa kuiskaillut minulle vihjeitä siitä, miten pahoja sivuvaikutuksia minulle on sytojen aikana tiedossa. Ja nyt pelkopeikko voi keskittää kaiken energiansa peloittelemaan minua tulevista hoidoista.

Minulle tosiaan sattui hieman kirkkaampi hetki viime viikolla ja kuten kirjoitinkin, käväisin psykologini juttusilla. Kerroin pelkopeikosta ja kysyin, mitä teen sen kanssa  (taas... juttelimmehan siitä taipaleen alussa, mutta syöpäaivoni olivat onnistuneesti unohtaneet tämän asian). Nyt kirjoitankin saamani neuvon tänne blogiini, sillä veikkaanpa, että unohdan sen vielä monta kertaa... Pelkoa ei voi peittää tai kieltää vaan sen kanssa on opittava elämään. Neuvon sisäistämiseksi oli juttua bussikuskivertauksesta, joka meni suurinpiirtein näin:

Kuvittele itseäsi bussikuskina, jonka kyytiin tulee erilaisia matkustajia. Matkustajat ovat sinun eri tunteita, joista pelko on yksi. Mitä bussikuski tekee kun pelko astuu sisään? Pelkoa ei voi estää astumasta bussiin, onhan se avoin kulkuväline kaikille tunteille. Jos kuski taas päättä tapella sitä vastaan, se vaan kasvaa isommaksi ja voimakkaammaksi sekä metelöi entistä enemmän. Siitä pelko nimittäin innostuu. Jos kuski päättää heittää pelon pois kyydistä, väijyy se takuu varmasti jollei seuraavalla pysäkillä niin ainakin sitä seuraavalla ja hyppää kyytiin entistä uhmakkaampana. Ei, kuski ei pääse pelostaan eroon vaan kuskin pitää oppia elämään pelkonsa kanssa. Antaa sen istua olkapäälläni ja kuiskia korvaan mitä milloinkin keksii, mutta siinä se. Kuunnella sitä, mutta ei antaa sille sananvaltaa. Kyse kun kuitenkin on minusta, minun sairaudestani ja niiden hoidosta eikä sen, kurjan trollinnäköisen pelkopeikon.

Joten kun oikea olkapääni alkaa taas tuntua vasenta painavammalta, muistan toivottavasti lukea oman kirjoitukseni ja todeta, että peikko se siellä taas huutelee. Ja vaikka osa peikon uhkailuista kävisikin toteen niin se ei tarkoita sitä, että kaikki uhkailut käyvät toteen. Eli vaikka tuo peikko tuossa oikealla nyt kuinka huutaa ja meuhkaa siitä, miten ikävää ihmislapsen elo on sytostaattihoitojen aikana niin ehkä en vielä usko sitä täysin vaan odotan ja katson miten käy (ikään kuin minulla olisi vaihtoetoja....). Mutta yksi asia minun on myönnettänä, minä pelkään hoitoja ja niiden sivuoireita ihan todella paljon.