Paskasyöpä

Toisesta leikkauksesta toipuminen ei kuulkaas olekaan ihan sama juttu kuin ensimmäisestä. Tai sitten aika kultaa muistot ja ekasta toipuminen oli samanlaista, mutta niin uutta, ettei se pahemmin jäänyt mieleen. Ainakin unen tarve on rajaton ja mieli on yllättävän maassa, sitä en muista, että olisi helmikuussa ollut. Samaten muisti tuntuu taas unohtuneen jonnekin, kenties leikkauspöydälle tai heräämöön...?

On siis aika kirjata tuntoja ylös, jotta muistan tästä jotain jatkossa...

Poistin tänään sidokset leikkaushaavan ympäriltä ja eipä siinä kovin hyvä mieli tullut. Lääkäri oli tehnyt hyvää ja siistiä työtä, mutta kyllä sitä saa uimahallissa jatkossa kestää katseita. Näky oli yhtä runneltu ja rikottu kuin mitä olokin juuri nyt on. Ehkäpä itken nyt sitä? Ehkä tämä väsymys ja huono fiilis on suora reaktio siihen oman identiteetin rikkoutumiseen? Osa minusta on pysyvästi poissa ja arvilla ja se on sen paskasyövän syytä! Ja jos nyt itken menetetyn 27 gramman perään (jep, leikkauskertomus tuli tänään postissa ja uusintaleikkauksessa lähti 27 grammaa) niin miten käy kun sytot vie hiukset? Tai ripset ja kulmakarvat? Jotenkin vieläkin mietin, että kenen elämää oikein elän, sillä omaani tämä ei ainakaan ole! Ja sitten herään siihen todellisuuteen, että kyllä, minun elämää tämä on. Todellisuutta, ihan joka hetki. 

Nuorempi lapsistani kiukuspäissään ilmoitti eilen, ettei haluasi elää omaa elämäänsä. Hän oli väsynyt eikä olisi jaksanut tehdä asioita, joita me vanhemmat häneltä edellytimme raskaan päivän päätteeksi. Ja vieläpä fiksuna vanhempana, minun pinna oli äärimmäisen kireällä, katkeamispisteessä jo muutenkin, joten käyttäydyin kuin uhmaikäinen itsekin. Kuultuani lapseni sanat suutuin. Suutuin koska mielestäni hänellä ei ollut oikeutta valittaa "pikkumurheista" minun murheeni rinnalla. Itsekästä ja lapsellista minulta. Onhan tämä murhe meissä kaikissa. Ei tämä ole yksin minun asia vaikka se välillä siltä tuntuu vaan se vaikuttaa meihin kaikkiin. 

Tällä hetkellä, tänään ja tähän aikaan en haluaisi elää omaa elämääni. Haluaisin pistää pään tyynyyn ja herätä pitkän ajan kuluttua ja todeta tämän olleen pahaa unta. Vaan sitä se ei ole. Nyt pitää vaan nostaa katse pois maasta ja ottaa vastaan ja kestää kaikki se, mitä tämä paskasyöpä tuo tullessaan. Ei pelkästään fyysistä väsymystä ja kipua vaan myös henkistä vuoristorataa ja venyttämistä, jota minun lisäkseni läheiseni joutuvat kohtaamaan ja tekemään. Ja sitä en haluaisi, mutta tämä paskasyöpä pakottaa meidät kaikki siihen. Vihaan sitä!